Kuudes osa: Minun pelastajani.

 

” Elämä tästä vasta alkaa,

kun astutaan tasajalkaa,

älä kiirehdi,

kulje omalla vauhdillasi,

me odottamaan jäämme kannoillasi ”

 

” Älä mene sinne! Siitä menee juuri laiva, näetkö? ” Ruskea hiuksinen tyttö sanoi ja osoitti jään pintaa. Siinä oli tumma kohta ja se liikkui, rikkoi jäät.

 

” Kiirehdi, nyt ei sa jäädä ihmettelemään! ” Tyttö huudahti ja yritti ottaa kädestäni kiinni, mutta uin pintaan.

” Älä mene sinne! ”

Mutta olin jo mennyt.

 

Veneen potkuri osui minua rintaan ja lensin kauas sen voimasta. En ainakaan ollut enää meressä, en, mutta kaukana jossain. En nähnyt rantaa missän. Oli kylmä ja näin vain jäävuoren. Katselin ympärilleni ja näin jäälautalla valkoisen eläimen. En tajunnut heti, että se olikin jääkarhu. En pystynt liikkumaan. Olin aivan hiljaa. Sitten putosin jäästä läpi.

___________________________________________________________________________

 

” Tästä ei hyvää seuraa, pysy paikoillasi niin voimme auttaa sinua! ” Joku tuntematon sanoi..

” Hope, vedä siitä nyt! ” Paikalla oli ainankin kolme minun lisäkseni.

Heillä oli pyrstö ja ruhjottu olkapää.

” Valmis! Nyt olet terve kuin pukki, mutta sinun täytyy varoa jalkaasi. ” Punahiuksinen tyttö sanoi.

” Olen Rose, vieressäni tämä vaaleahiuksinen on Hope ja Emilie on tämä tässä jonka oletkin jo nähnyt. ” He esittelivät itsensä.

 

Emilie avasi suunsa ja kertoi:

” Olen itsekkin ollut ihminen. Ihminen, joka ei koskaan riko sääntöjä. Sitten menin uimaan. Sukelsin syvälle, pääsin tähän maailmaan. Tänne kylmiin vesiin. Perheeni luulivat minun vajonneen pohjaan, eivätkä he minua nähneet enää koskaan. Mutta minä näin heidät jopa päivä. Kunnes itse menin tervehtimään heitä. Perheeni seurasi minua, kun näytin missä asuin. Tapoin heidät itse, koska he eivät pystyneet olemaan täällä meressä. En halua, että teet samalla tavalla. Kävin tänään katsomassa veljeäsi ja hän tivasi siskoltaan, miksi olet noin vaisu, kun lähdemme takaisin kotiin äidin luokse. ”

Sitten keskeytin hänet.

” Mitä! Emme kai vielä lähde kotiin? Minähän en näe perhettäni enää koskaan.. ” Itkin hirveästi ja kyyneleet pursuivat silmistäni.

 

” Näet sinä heidät jos haluat. Täällä aika menee todella nopeasti. Jos haluat mennä takaisin kotiin, uit sinne. Voin tuoda sinut sinne Unisadun ja Mustaruusun kanssa, että löydät varmasti perille. Tuuli kuljettaa meitä jatkuvasti, joten menemme nopeiten tuulen mukana. Vastatuuleen on mahdoton mennä, siinä kestäisi ikuisuus. Saatamme joutua kuolemaan, tai sitten emme. ”

 

Niimpä niin, jatkoimme siis matkaa. Itse olin Unisadun selässä ja Emilie oli Mustaruusun selässä. Hevoset pääsivät paljon nopeammin matkaan. Välillä Emilie käväisi katsomassa onko aika muuttunut meren pinnan yläpuolella. En ollut huomannut, ettei jäätä ole enään yläpuolellani.

 

Tuuli kuljetti meitä joka suuntaan. Välillä pysähdyimme lepäämään pysyen yhdessä. Aivan yllättäen olimmekin jo omassa rannassamme, eikä matkaan mennyt pitkään. Joka paikassa oli ollut niin samanlaista, etten ymmärtänyt vieläkään olevani jo kotona.

 

Unisatu sanoi minulle: ” Menet vain rantaan. Nyt sinua ei enää näy tuolla noin, minne menetkin, koska olet jo siellä. Sinun täytyy kolmen tunnin aikana teloa jalkasi jossain, ja menette lääkäriin. Sen jälkeen voit elää oman mielesi mukaan. Mutta et voi kovin pitkään könkätä koivellasi, jonka jääkarhu raateli. ” En edes tajunnut kysyä mitä jalalleni tapahtui, mutta valkoinen hevonenhan sen kertoi jo. Astuin rantaan. Kävelin jalallani, joka oli hirmu kipeä. Rannalla minua odotti farkut ja puhdas t-paita sekä lenkkarit. Puin vaatteet ylläni ja kapusin kallion rappusia pitkin pihallemme muiden luokse. Meillä oli oma ranta, jonne pääsi kallion kautta vain. Kallio oli jyrkkä ja minulle tuttu, joten en arastellut ollenkaan kävellä siinä. Näin koirat. Näin äitni Agneetan, ja veljeni Dannyn.

 

” Faro ja Tara! Minulla on ollut niin ikävä teitä! ” Sanoin ja halasin koiria, jotka olivat innoissaan.

Heti Faroa silittäessä olinkin jo kuiva, enkä märkä. Agneetta ja Danny kantoivat laukkujamme sisään.

Äitini Agneetta, jolla oli ruskeat hiukset ja punainen villatakki päällään huusi minulle:

” Aretha, tulisitko nyt sieltä koirien kimpusta pois ja kannat omat laukkusi! ”

” Selvä. ” Sanoin hymyillen ; Olin taas kotona.

Viimeisiä osia viedään... Nimittäin kymmenes osa onkin se viimeinen. Nytten saattaa mennä vähän aikaa seuraavan osan tulemiseen, koska en ole vielä raapustanut seiska numeroita osaa ;) Noniin, kommentit olis tosi kivoja sit viel..